Pari viikkoa mennyt, enkä vieläkään pysty asiasta kirjoittamaan ilman kyyneliä. Ensin en meinannut edes kirjoittaa aiheesta, mutta lopulta päätin että jotain on pakko sanoa. En kuitenkaan tee tätä ehkä niin perinteisesti kuin kaikki yleensä tekevät. Luvassa ei siis ole runoja tai R.I.P. tekstejä, sen sijaan ajattelin kertoa hiukan Minjan elämästä.
Siispä,
yhdeksän vuotta sitten melkein näihin aikoihin sain nämä ihanat pienet karvapallot omakseni. Minja ja Rome ovat samalta maatilalta, eri emojen poikueista. Saattaa kuitenkin olla että heillä on sama isä, mutta mistä noista maatiaiskissoista ikinä tietää. Muutaman päivän ikäerolla syntyneet kaverukset ovat kuitenkin aina olleet mielestäni sisaruksia toisilleen.
Minja oli luonteeltaan viakas jekuttaja. Kiltti ja huomiosta nauttiva. Hän todella nautti rapsutuksista, etenkin korvien välistä ja leuan alta. Maatessani sohvalla neiti hakeutui lähes poikkeuksetta syliini paijattavaksi. Sylikissa tyttö ei kuitenkaan ollut kuin omasta halustaan, eli jos nappasin kaverin kainaloon niin neiti rimpuili itsensä vapaaksi aika nopeaan.
Hän myös ehti aiheuttaa sydämen tykytyksiä moneen otteeseen. Asuessani vielä vanhemmillani on Minja pelastettu puusta ja omakotitalon toisen kerroksen ikkunalaudalta. Muistaakseni tyttöä on myös pistänyt ampiainen tassuun. Näistä kaikista hienosti selviytynyt pikku neiti ei ollut kuitenkaan voittamaton.
Minja siis sairastui pahasti. Kissojen maksasairaudet ovat vaikeita, jopa 70% niistä johtaa ikävä kyllä kuolemaan. Hoidin Minjaa niin hyvin kuin pystyin, hetken jopa näytti siltä että paranemista olis näkyvissä. Mutta sairaus vei kuitenkin tytön voimat ja lopulta oli pakko tehdä raskas päätös, joka kuitenkin oli varmasti se ainoa oikea. Koko päivä oli aivan kamala, en ikinä voinut kuvitellakkaan kuinka vaikeaa olisi katsoa vierestä kun eläinlääkäri pistää piikin ja kuuntelee viimeiset sydämen löynnit. Tai millaisia voimia vaatii laskea paras ystävä haudan pohjalle. En voi edes kuvailla sitä oloa, saati puhua tapahtuneesta jonkun kanssa ilman kyyneliä.
Tuntuu että pitäisi kirjoittaa enemmän, en kuitenkaan osaa muodostaa ajtuksistani järkeviä lauseita.
Rakkaan Minjan muistolle
5.4.2007-6.5.2016
 |
| Ensimmäinen päivä uudessa kodissa, Rome & Minja |
Minja oli luonteeltaan viakas jekuttaja. Kiltti ja huomiosta nauttiva. Hän todella nautti rapsutuksista, etenkin korvien välistä ja leuan alta. Maatessani sohvalla neiti hakeutui lähes poikkeuksetta syliini paijattavaksi. Sylikissa tyttö ei kuitenkaan ollut kuin omasta halustaan, eli jos nappasin kaverin kainaloon niin neiti rimpuili itsensä vapaaksi aika nopeaan.
Hän myös ehti aiheuttaa sydämen tykytyksiä moneen otteeseen. Asuessani vielä vanhemmillani on Minja pelastettu puusta ja omakotitalon toisen kerroksen ikkunalaudalta. Muistaakseni tyttöä on myös pistänyt ampiainen tassuun. Näistä kaikista hienosti selviytynyt pikku neiti ei ollut kuitenkaan voittamaton.
Minja siis sairastui pahasti. Kissojen maksasairaudet ovat vaikeita, jopa 70% niistä johtaa ikävä kyllä kuolemaan. Hoidin Minjaa niin hyvin kuin pystyin, hetken jopa näytti siltä että paranemista olis näkyvissä. Mutta sairaus vei kuitenkin tytön voimat ja lopulta oli pakko tehdä raskas päätös, joka kuitenkin oli varmasti se ainoa oikea. Koko päivä oli aivan kamala, en ikinä voinut kuvitellakkaan kuinka vaikeaa olisi katsoa vierestä kun eläinlääkäri pistää piikin ja kuuntelee viimeiset sydämen löynnit. Tai millaisia voimia vaatii laskea paras ystävä haudan pohjalle. En voi edes kuvailla sitä oloa, saati puhua tapahtuneesta jonkun kanssa ilman kyyneliä.
Tuntuu että pitäisi kirjoittaa enemmän, en kuitenkaan osaa muodostaa ajtuksistani järkeviä lauseita.
Rakkaan Minjan muistolle
5.4.2007-6.5.2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti